lauantai, 3. lokakuu 2020

Elämälle suuntaa

Viimeisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. 

Elämä ja tunteet myllersi hurjasti kehitystehtävien edessä. Hormonaalisen ehkäisyn pois jättäminen sekoitti omia tuntemuksia ja pohdinkin työpsykologin kanssa, ovatko nämä tuntemukset ihan todellisia vai vaan elimistön hormonaalisen epätasapainotilan aikaansaamia. Tilanne kuitenkin ratkesi ja keväällä 2019 tulin raskaaksi muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen. Tätä päätöstä olisi voinut lykätä loputtomiin sillä se jännitti mitä elämä lapsen kanssa olisi. Tämä asia jännitti myös pitkin raskautta.

Näin ison päätöksen jälkeen elämä näyttää todella jännittävältä. Seksi ei olekaan enää huoletonta vaan sille tulee tarkoitus ja siitä tulee jotenkin suorituskeskeistä. Jo muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen alkaa mieleen hiipimään ajatuksia siitä, mitä jos en voikkaan saada lapsia. Tämä on ikävä tunne. Kahdet kuukautiset jännitin ja kun kolmansia ei kuulunut reiluun viikkoon tein raskaustestin. Olen elämässäni ostanut ja tehnyt yhden raskaustestin ja siitä pieni syntyi. 

 

RASKAUS

Aluksi olin aika äimänä. Minkälaista raskaus tulisi olemaan, millä mielin olin raskaudesta, miten tähän kaikkeen tulisi suhtautua. Kun varasin neuvola-aikaa raskaustestin jälkeen ajanvarauksen nainen kyseli tuntemuksiani. Kuulostin varmaan todella todella epävarmalta ja hämärältä.  Samalla sain rakkaaltani ihanan aamiaisen sänkyyn kukkien kera. 

Raskaus sujui todella hyvin. Niin kuin mitään erikoista ei edes olisi. Ei pahoinvointia, ei juurikaan väsymystä, ei kipuja, ei mitään. Verenpaineet oli aina hyvät, virtsanäytteet kunnossa, sydänäänet hyvät, veriarvot kunnossa. Olin niin äimänä miten hyvin kaikki voisi mennä. Treenasin salilla loppuun asti, 6 viikkoa ennen laskettua aikaa lopetin ja keskityin lyllertämään eteenpäin. Kovinkaan pitkiä lenkkejä en jaksanut tehdä sillä hengästyin nopeasti. Kävin töissä normaalisti loppuun saakka.

Vatsassa oli rauhallinen lapsi. Itse en halunnut tietää sukupuolta, oli kiva jättää jokin ekstra jännitysmomentti vielä synnytykseen. Maha-asukki antoi minun nukkua yöt, ei juurikaan myllännyt päivisinkään. Ruokaa söin lähes normaalisti, välillä ihan sushiakin  ja muita vähän kiellettyjä ruokia. Jalat maassa -asenteella mentiin. Koko raskauden ajan myös nostelin kaikkea ihan normaalisti. Odotusaika oli ihanaa. Maha pysyi pitkään piilossa ja asia julkaistiin muille rakenneultran jälkeen marraskuussa. Raskausarpia ei tullut mutta jälkeen päin huomasin pakaroissa muutaman. Navan kohdalta alkoi loppuvaiheessa venyä niin, että napa pullahti ulos ja iho oheni. Suonikohjuja sain jenkkilennolla erikoisiin paikkoihin. Syödä piti kokoajan ja vessassa käydä loppujen lopuksi kaksikin kertaa yössä. 

Painoa tuli hurjasti. Ennen raksautta painoin 61kg ja viimisimmillään painoin yli 76kg. Ei turvotusta mutta nesteinen kokonaisuus kaikenkaikkiaan, ei se niin ulospäin näkynyt, tai ehkä näki mutta mä olin vaan onnellinen etten sen enempää muuttanut muotoani. 

Äitiysloman alettua makoilin pitkään sängyssä ja sohvan nurkassa. Oli aika tylsää. Siivosin ja laitoin kotia. Kävin pieniä reissuja siellä täällä sillä en jaksanut olla jaloillani ja liikenteessä kuin muutaman tunnin kerrallaan. Sitten piti mennä jo maaten. 

En halunnut lukea kenenkään raskauskertomuksia. En varsinkaan niitä negatiivisia. Halusin nauttia joka hetkestä täysin ilman ennakko-oletuksia ja mennä tuntematonta päin. Miten mielenkiintoista ja jännittävää sillä tässä iässä jo asiat alkaa olemaan jo aika tuttua kauraa. Kävin kahdessa synnytysvalmennuksessa: syntymän matka ja imetys.

 

SYNNYTYS

Kolme päivää ennen laskettua aikaa lähdimme rappustreenille. Kävelin niitä sinnikkäästi ylös ja alas eikä tuntunut mitenkään pahalta. Seuraava päivä supisteli vaimeasti koko päivän. Illalla jo niin tiukasti että yöunet menivät. Aamulla asentoja hakien koitin kestää oloja. Klo14 soitin miehelle, että voisiko hän tulla töistä ja lähdetään synnärille. Olin supistellut jo puolitoista vuorokautta. Synnärillä pääsin verhoilla eristettyyn loosiin jossa mahani ympärille iskettiin kuminauhat ja niihin kiinni ultrat. Toinen seurasi supistuksia ja toinen lapsen sydänääniä. Siinä oltiin muutama tunti. Aloin toivomaan kivunlievitystä ja kätilö tarkasti mikä tilanne. Olin varmaan 2cm auki ja pääsimme suoraan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa alkoi ilokaasun veto. Siitä ei juurikaan ollut iloa. Koitin ottaa sitä hyvin maltillisesti, sillä en halunnut päätäni sekaisin tai pahaa oloa. Kätilöt olivat todella sydämellisiä ja ihania. He ehdottivat minulle kaikenlaisia kivunlievityksiä ja kaikkeen suostuin. Seuraavaksi mentiin ammeeseen. Ammehuoneeseen oli viritetty kynttilät, musiikit ja kaikki. Opiskelijat halusivat tulla kuvaamaan minua sillä tekivät jotain opasta tms. aiheeseen liittyen. Suostuin vaan kaikkeen mitä minulle ehdotettiin. Koitin juoda, mutta en kauheasti saanut nestettä alas. Jaloilla oleminen teki aika heikkoa joten makasin raatona lähes kokoajan. Liike olisi voinut saada paikat rentoutumaan ja vauvan laskeutumaan nopeammin mutta en vaan pystynyt sillä olisin luhistunut koska synnytys oli jatkunut jo todella kauan ja uuvuttanut minua. 

Seuraavaksi kokeiltiin akuneuloja ja lämpöä. Nämä eivät olleet minun juttu, sillä niistä tuli paha olo. Niiden laittaminen kyllä sattui sillä niitä laitettiin alavatsaan jossa supistukset tutnuivat. Epiduraalin sain supisteltuani 24h. Piikin laitto jännitti. Kaikki toiminta ajotettiin aina supistusten mukaan. Supistusten annettiin tulla ja mennä ja sitten toimittiin. Epiduraali meni hienosti. Tämän jälkeen kivut lähti mutta se muuttui paineen tunteeksi. Paineeksi takalistossa ja häntäluussa. Hieman kuin olisi ollut kakkoshätä joka tunkeutuu häntäluun läpi ja venyttää kaikkia litoksia alhaalla. 

Jos koitan kuvailla supistuksia...en oikein osaa.. Todella rajuja kramppeja joita vastaan jäpitin koko kropan aina kovaksi. En tajua miten joku voi ottaa ne vastaan rentona. Itsellä ainakin ainut tapa selvitä niistä oli olla lähese hengittämättä ja jäpittää vastaan. Ei ehkä paras mahdollinen tapa. 

Epiduraalin jälkeen sain nukuttua. Samalla tuli myös paha olo ja yritin oksentaa, mutta kun en ollut juonut enkä syönyt niin ei tullut mitään. Samalla minulla todettiin kuumetta ja minulle tiputettiin panadolia. Toivoin, josko he voisivat laittaa minulle nestettä ja suoloja tipan kautta suoneen niin paha-oloni helpottuisi ja varmasti vaikuttaisi myös kuumeeseen. Sain ringeriä ja oloni koheni huomattavasti. Nukuin makeita pätkiä epiduraalilla. Epiduraalia lisättiin useita kertoja. Aluksi koitin kestää taas supistuksia ennen kuin pyysin kipulääkettä. Tämä oli virhe sillä supparit oli aika kipeitä ja epiduraalin saamisessa kesti aina ja kirosin miksi en pyytänyt aikaisemmin lisää. 

Synnytyksen aikana pohdin miksi en voinut heti saada epiduraalia. Sanoin, etten ole tullut tänne hakemaan mitään suorituspisteitä tai luomusynnyttäjän titteliä, antakaa sitä lääkettä. Ensimmäisellä kätilöllä oli kuitenkin hyvä perustelu. Ei halunnut liian aikaisin antaa, sillä se saattaisi lieventää supistuksia varsinkin kun supistukseni olivat vielä kaksiteräisiä, toiset oli voimakkaampia ja sitten oli vähemmän voimakkaita. Iltavuoron tultua töihin oli seuraava kätilö aika pian sitä mieltä että epiduraalia vaan. 

Aukesin johonkin 8 senttiin. Sitten puhkaistiin kalvot ja lapsivesi valahti. Tämäkään ei oikein auttanut loppuaukeamiseen. Elimistö lienee jo vähän väsähtänyt pitkästä turnauksesta ja tippaan laitettiin oksitosiinia. Tämähän alkoin pöhisemään ja pian alkoi tuntua taas erikoiselta. Tuli tarve työntää. Ihan kuin vessassa olisi ihan viimeisillään tarve äkistää. Tässä vaiheessa alkoi tinki loppumaan. Kätilönäni oli opiskelija joka teki viimeistä synnytystään. Hän ei juurikaan kertonut ja sanoittanut vaan seuraili tyytyväisenä monitoreja. Itkin ja kerroin tarvitsevani nyt apua sillä olin epävarma ja peloissani mitä tässä tapahtuu. Tekee mieli työntää mutta saanko jne jne. Sain luvan ponnistaa. Ponnistusasento oli hyvä kyljellään ja jumppapötkö jalkojen välissä. Tässä vaiheessa menin ihan täysin kroppani ja tuntemusteni armoilla. Ei mitään ennalta opittua, ei mitään kirjoista luettua vaan pelkkää tunteen mukana menoa. Ponnistin kun siltä tuntui ja koitin levätä kun supistusta ei tullut. Paikalle tullut toinen kätilö neuvoi kivasti. Vähäeleisesti  ja antoi mun tehdä hommaani. 

Pään syntyminen tuntui hieman kireältä. Pään synnyttyä helpotti mutta hartialija kiristi vielä teken mutta sitten koko loppulapsi muljahti vesien mukana ulos. 

Koitin selvitä koettelemuksesta ja kätilö jo tarjosi vauvaa paidan alle. Isä kertoi sen olevan poika ja kiharatukkainen olikin. Sain paitani alle lötkön lämpimän nahkiaisen joka kyllä rääkäisi mutta tuli heti tyytyväiseksi kun pääsi rinnalleni. Iso poika oli ja kätilöt kehuivat, että niin terve ja hyvinvoiva vaikka oli pitkä synnytys niin sykkeet ei laskenu missään vaiheessa ja kesti kaiken hienosti. Vauva alkoi heti hakemaan rintaa ja kätilö auttoikin häntä tissille. Vauva ei saanut tissistä kiinni joten odottelimme rintakumia. Rintakumin kanssa imetys alkoi sujua heti ja tuntui että maitoakin alkoi tulla aika pian. 

Vauva oli ihokontaktissa 6 tuntia. Saimme heti vaikka mitä ruokaa ja muutama pintaruhje ommeltiin kiinni. Selvisin todella vähillä vaurioilla. Vauva siirtyi isän ihokontkatiin ja minut passitettiin heti suihkuun. Olin mielessäni ihan ihmeissään että ei yhtään lepoa tällaisen koettelemuksen jälkeen, mutta synnytyshän on todella luonnollista ja heille varsinkin niin arkinen toimenpide. Olin hyvässä kunnossa heti. 

Meidät siirrettiin heti vuodeosastolle. Rullasin nahkiainen sylissä, pyörätuolilla ylempään kerrokseen lapsivuodeosastolle. Osastolla olikin aika hässäkkä ja tilanne, sillä viereisessä huoneessa oli jotain mitä poliisit ja vartiat päivystivät.

Olin aika väsynyt mutta sinnillä pidin pientä ihokontaktissa. Sain pian myös lapsen isältä synnytyslahjaksi korun. 

Koko raskauden jä synnytyksen ajan olen ollut niin äimänä saamastani hoidosta ja palveluista. Kaikki kätilöt, lääkärit, hoitajat jne. ovat olleet todella todella huomaavaisia ja lämpimiä. Jokainen kätilökin niin jotenkin ystävällinen ja täysin ammattilaisia työssään. He tekevät hienoa työtä ja täydellä sydämellä. Ovat mun sankareita kyllä. Heiltä kun saisi noita ominaisuuksia. Miten lämpimiä ja ihania. Tuntui että he iloitsivat vauvasta mun kanssa.

Kätilöt puhuvat miten valmistuva kätilö saikin viimeiseksi synnytykseksi näin ihanan synnytyksen. Kyselin, että oliko tässä jotain erityistä. Heidän mielestään synnytys oli hieno, kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti, vauva voi kokoajan hyvin ja äiti toimi luontaisesti.

lauantai, 9. maaliskuu 2019

Epävarmuutta, onko se vain omien korvien välissä?

Nyt kun istun kevättäodotellen oman kotini olohuoneen lattialla, olo on toisaalta helpottunut mutta toisessa hetkessä epävarma. Rakastan kotiani enemmän kuin mitään. Välillä jopa pohdin pidänkö siitä mitä minulla (koti, työ, matkustelu jne.) jopa enemmän kuin siitä kenen kanssa kaiken tämän jaan. Kotona minulla on hyvä olla. Tästä en halua luopua, mutta haluan luoda sellaiset olosuhteet, että itselläni ja rakkaimmallani on hyvä olla.

Sairasteluiden myötä olen tullut epävarmemmaksi. Toki se kulkee muutenkin aalloissa, mutta on ollut liikaa aikaa pyöritellä päässä samoja keloja samalla kun en ole voinut tehdä mitään. Tiedän, että en voi omistaa toista, mutta toivoisin, että voisimme omistautua toisillemme niin kauan kuin olemme yhdessä. Mikäli tulee tilanne, ettei toinen halua uhrata elämäänsä ja omistautua toiselle, voitaisi se hoitaa fiksusti toista kunnioittaen. 

Näen tässä mahdollisuuksia hyvään. Välillä kuitenkin toivottomuus siitä, että vaikka itse yrittää, toisella ei ole kapasiteettiä kehittyä. Haluja varmasti olisi, mutta kun on noin pitkään elänyt eikä ole missään vaiheessa ajatellut, että jonkin itsessä ja omissa toimintatavoissa tulisi muuttua, en usko, että asiat tulee muuttumaan. Turhauttaa.

Toisaalta näen todella vaivattoman tulevaisuuden. Oma rauhattomuus vaatii vielä työstämistä, mutta se on tämän vuoden projekti.

torstai, 2. elokuu 2018

Pohdintaa tämänhetkisestä

Takana ensimmäinen kunnon kesäloma. Reissujen odotusta ja oman kodin valmistumisen odottamista. Vahvoja tunteita toisen rakastamisesta ja äärettömän miellyttävää olla toisen kanssa, tavata ihmisiä ja reissata. 

 

On ollut myös rankkaa. Tutntuu, että on tullut niin paljon niin lyhyessä ajassa. Olen huomannut olevani aivan lapsi vasta ja joutunut kasvamaan paljon jopa niin paljon, etten tiedä pystynkö niin paljon edes kehittymään. Tarve kehityksestä on tullut sellaisen parisuhteen myötä jossa haluan olla ja pitää kiinni. Haluan olla toiselle paras mahdollinen ja kohdella toista hänen ansaitsemalla tavallaan. Oma kriisi on selkeä. Bonuslapsen myötä olen joutunut käsittelemään omaa lapsuuttani ja omaa tapaa kasvattaa. Olen joutunut oppimaan jakamaan toisen huomion ja olen oppinut että joku kolmas ulkopuolinen osapuoli voi määrittää meidän elämää ja esimerkiksi minun lomamatkoja. Se on tuntunut hurjalta. Olen kuitenkin ollut avoin näille tunteille ja puhunut niistä miehenikin kanssa avoimesti. Ensimmäinen askel kasvuun ja kehitykseen on tiedostaa ja myöntää omat tunteet ja kokemukset. Olen myös mielestäni saanut vähän liikaa osakseni. Tuntuu epäreilulta, että sinut on tuomittu jo etukäteen ja sellaisten ihmisten toimesta, jotka sinua ei edes tunne. En myöskään suostu olemaan syypää kun jonkun muun pitäisi katsoa peiliin sen sijaan, että aina etsii syyllisiä jostain muualta. Tämä elämä on todellisten asioiden myöntämistä ja niiden kanssa elämistä. Ei mitään kulissia ja itsensä pelastelua kolauksilta.

 

Välillä itkettää ja ylianalysoituttaa. Näen siinä kuitenkin mahdollisuuden kasvulle ja helpotukselle. 

lauantai, 14. lokakuu 2017

Elämä vie...

Missä mä menen?

Mulla on täydellinen työ, ihana koti ja parisuhde. Olipa kamala kirjoittaa noin :D 

Pyrin olemaan parempi kuin koskaan ennen. Haluan yrittää ja olla todellakin sen arvoinen, että tämä juttu kantaa. 

Luulen ettei tulee olemaan helppoa. En etsi täydellistä, etsin luotettavaa. Rakastan todella paljon, näen todella hyvän tulevaisuuden.  Sellaisen josta olen aina haaveillut. 

Töitä pitää tehdä ja kasvaa pitkin matkaa. Tämä ihana positiivinen haaste ja rakastan kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi.

sunnuntai, 9. huhtikuu 2017

Mikä mikä fiilis

Uskomatonta, outoa ja pelottavaa. Onks tää aitoa ja oikeeta tunnetta? Riittävän vahvaa? Kestääkö.. Jotain ihan erilaista kyllä mitä olen koskaan tuntenut. Erilaista rakkautta, terveempää ja tasapuolista. Jotenkin tuntuu, tää on kypsempää ja levollisempaa kuin 8vuotta sitten.

Mä olen kyllä vaarallisesti hönähtänyt. Tuntuu oudolta, ei yhtään mun tapaista mutta olen niin onnellinen jos musta löytyy tämäkin puoli, ei pelkkä kyyninen kovanaama joka ei kykene heittäytymään. Mul on ihan sama kuinka käy, mä menen edelleen hetken vietävänä. 

Mua ei tukehduteta. Mä saan tilaa mut myös ymmärrytstä ja paljon hellyyttä. Meil on hauskaa ja samanlaisia kiinnostuksenaiheita. Mul on rauhallinen sielu, ei hötkyile joka suuntaan ja parasta on vaan olla kainalossa rutistuksissa. Mä joudun varmasti tulee aika paljon vastaan. Ja olen jo koittanut tullakin ja kertoa omista haasteista. 

Parhaita hetkiä tällä viikolla on paljon. Yksi kun kaikkien ennakkoluulojeni jälkeen viihteellä ollessa hän liittyi seuraan. Tajusin vaan, tässä vieressä on hyvä olla. Hirveä ikävä ja halipula. Samalla ahdistus muista ihmisistä ja edellisen suhteen traumat juomistilanteista. En edes katsonut ketään muuta tai ajatellut kenestäkään mitään sellaista. Halusin vaan yhden.