Nyt kun istun kevättäodotellen oman kotini olohuoneen lattialla, olo on toisaalta helpottunut mutta toisessa hetkessä epävarma. Rakastan kotiani enemmän kuin mitään. Välillä jopa pohdin pidänkö siitä mitä minulla (koti, työ, matkustelu jne.) jopa enemmän kuin siitä kenen kanssa kaiken tämän jaan. Kotona minulla on hyvä olla. Tästä en halua luopua, mutta haluan luoda sellaiset olosuhteet, että itselläni ja rakkaimmallani on hyvä olla.

Sairasteluiden myötä olen tullut epävarmemmaksi. Toki se kulkee muutenkin aalloissa, mutta on ollut liikaa aikaa pyöritellä päässä samoja keloja samalla kun en ole voinut tehdä mitään. Tiedän, että en voi omistaa toista, mutta toivoisin, että voisimme omistautua toisillemme niin kauan kuin olemme yhdessä. Mikäli tulee tilanne, ettei toinen halua uhrata elämäänsä ja omistautua toiselle, voitaisi se hoitaa fiksusti toista kunnioittaen. 

Näen tässä mahdollisuuksia hyvään. Välillä kuitenkin toivottomuus siitä, että vaikka itse yrittää, toisella ei ole kapasiteettiä kehittyä. Haluja varmasti olisi, mutta kun on noin pitkään elänyt eikä ole missään vaiheessa ajatellut, että jonkin itsessä ja omissa toimintatavoissa tulisi muuttua, en usko, että asiat tulee muuttumaan. Turhauttaa.

Toisaalta näen todella vaivattoman tulevaisuuden. Oma rauhattomuus vaatii vielä työstämistä, mutta se on tämän vuoden projekti.